Arno Forsius Vismutista lääkkeenä

Arno Forsius
Vismuttiyhdisteet lääkkeinä
Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.
Kertomuksen mukaan Basilius Valentinus on kuvannut ensimmäisenä vuonna 1450 metallisen alkuaineen, josta hän käytti nimeä wismut. Basilius Valentinuksen sanotaan olleen Erfurtissa elänyt saksalainen benediktiinimunkki, joka oli perehtynyt alkemiaan. Hänen nimissään ilmestyi 1600-luvun alussa useita alkemiaa ja kemiaa käsitteleviä kirjasia, joiden kirjoittaja oli kuitenkin melko varmasti niiden julkaisija, saksalainen raatimies Johannes Thölde. Toisaalta myös puolalaista alkemistia Wincenty Kowskia on arveltu niiden kirjoittajaksi.
Basilius Valentinuksen kirjoituksessa mainittu wismut, suom. vismutti, tunnettiin joka tapauksessa jo ennen 1500-luvun puoliväliä. Paracelsus (1493–1541), joka käytti siitä nimeä wissmat, piti sitä kuitenkin valemetallina tai puolimetallina. Georgius Agricolan (1494–1555) kirjoituksissa sen nimenä oli wissmuth (latinaksi bisemutum) tai plumbum cinereum (tuhkanvärinen lyijy). Joka tapauksessa vismutin tuntemus on lähtenyt laajenemaan Saksasta ja saksan kielestä. Uuden aineen sekoittaminen antimoniin voi olla selityksenä myös vismutin nimelle, jonka arvellaan johtuvan antimonin arabiankielisestä nimestä itmid. Antimonin lisäksi vismutti sekoitettiin usein lyijyyn, tinaan, sinkkiin ja muihin metalleihin aina 1600-luvun lopulle saakka.
Vismutin ominaisuudet tunnettiin aluksi huonosti, sillä käytettävissä olevat näytteet sisälsivät usein epäpuhtauksina muita metalleja. Ongelmat hälvenivät vähitellen Johann Heinrich Pottin (1692–1777) tutkimuksien myötä. Hän julkaisi tuloksensa vuonna 1769 teoksessa Exercitationes chemica de Wismutho (Vismuttia koskevia kemiallisia tutkimuksia). Toinen merkittävä vismutin tutkija oli N. Geoffroy, ranskalaisen kemistisuvun jäsen, jonka kirjoitukset ilmestyivät vuonna 1753 sarjassa Mémoires de l’académie française (Ranskan akatemian tutkimuksia). Jokseenkin täydellisen selostuksen vismutista esitti kuitenkin ensimmäisenä ruotsalainen Torbern Olof Bergman (1735–1784). Siihen liittyvät tutkimukset julkaistiin hänen kootuissa kirjoituksissaan Opuscula physica et chemica (Fysiikan ja kemian kirjoituksia, 1779–1790).
Vismutti muodostaa runsaasti kemiallisia yhdisteitä, joita geneveläinen Odier esitti ensimmäisenä otettavaksi lääkekäyttöön vuonna 1795. Eräs varhain tunnettu vismuttiyhdiste oli valkoinen vismuttioksidi (Bismuthum oxydatum album). Sitä käytettiin vatsa- ja hermokouristusten hoitoon, mutta tuloksia pidettiin huonoina.
Typpihapolla valmistetussa nitraattiliuoksessa muodostui vettä lisättäessä kiteistä vismuttisubnitraattia, bismuthum nitricum praecipitatum, jonka arveltiin sisältävän vismutin parantavan kyvyn (magistrum). Aine tunnettiin myös nimillä blanc de perle (helmenvalkoinen), blanc d’Espagne (espanjanvalkoinen) tai blanc de fard (valkoinen ihomaali), ja sitä käytettiin kauan aikaa kosmeettisena väriaineena. Sisällisenä lääkkeenä sitä käytettiin erilaisiin epänormaalien ärsykkeiden aiheuttamiin mahavaivoihin, kuten hermoperäisiin mahakouristuksiin ja pitkällisiin oksennuksiin, sekä kouristusastmaan.
Ilmeisesti käytännön kokemusten perusteella vismuttisubnitraatista tuli 1800-luvun puoliväliin mennessä yleisesti ripulitautien hoitoon käytetty lääke, jolla saatiin riittävän suurina annoksina suotuisia tuloksia mm. aikaisemmin vaikeasti hoidettavissa haavaisissa suolistotulehduksissa. Kun bakteerien merkitys tulehduksien aiheuttajana selvisi 1800-luvun loppupuolella, pääteltiin vismuttisubnitraatin tehon johtuvan antiseptisesta vaikutuksesta. Lääkkeellä ei ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta suolistossa muodostuva vismuttisulfidi värjäsi kylläkin ulosteet tummiksi. Sen katsottiin näin sitovan suolistossa kehittyvän rikkivedyn liukenemattomaan muotoon.
Vismuttisubnitraatin käyttö tuli hyvin suosituksi happovaivojen, mahahaavataudin ja haavaisen paksusuolentulehduksen sekä ripulitautien hoidossa. Vielä 1960-luvulla käytettiin hyvin paljon ns. Hämeenlinnan vatsalääkettä, jota sai lääkärin määräämänä vismuttisubnitraatilla lisättynä. Samaan tarkoitukseen käytettiin myös vismuttisubsalisylaattia sisältävää pulveria sekä vismuttisubnitraattia sisältäviä tabletteja. Helikobakteerin häätöön käytettiin 1990-luvun alussa tabletteina kolloidista vismuttisubsitraattia, kunnes hoidossa siirryttiin antibioottisten ja kemoterapeuttisten lääkkeiden yhdistelmään. Nykyään vismuttiyhdistettä on Suomessa vain yhdessä ripulitaudin lääkkeessä.
Antiseptisen vaikutuksensa vuoksi vismuttisubnitraattia käytettiin jauheena haavojen hoidossa. Sillä oli myös lievä adstringoiva, haavaa kuivattava ja eritystä vähentävä vaikutus. Muita paikallishoitoon soveltuvia vismuttivalmisteita olivat trioksibentsoehapon eli gallushapon vismuttisuolat sekä vismuttitribromfenylaatti. Vismuttioksijodigallaattia käytettiin jauheena tai voiteena haavan hoitoon sekä peräpuikoissa peräpukamien hoitoon. Vismuttitribromifenylaatti tunnettiin Xeroformin nimellä ja sitä käytettiin paikallisesti jauheena, voiteena sekä silmävoiteena.
Vismuttiyhdisteille tuli aivan uusi aluevaltaus, kun yhdysvaltalainen lääkäri Walter Bradford Cannon (1871–1945) alkoi käyttää vuonna 1897 vismuttisubnitraattia varjoaineena suoliston röntgentutkimusten apuna. Vismuttisubnitraatti aiheutti suolistokuvausten yhteydessä suurina määrinä sivuvaikutuksia, jotka johtuivat osittain aineesta vapautuvasta nitriitistä ja osittain silloisten vismuttivalmisteiden epäpuhtauksista kuten arseenista, antimonista ja lyijystä. Varjoaineiden vismuttiyhdisteet korvattiin pian bariumyhdisteillä.
Pariisin Pasteur Institutin tutkijat R. Sazerac ja Constantin Levaditi (1874–1953) totesivat vuonna 1921, että suonensisäisesti annetun Neo-Salvarsanin teho kuppataudin hoidossa parani, kun siihen yhdistettiin vismutin antaminen lihaksensisäisesti. Vismuttivalmisteita annettiin öljysuspensiona pakaralihaksen yläulkoneljännekseen kerran viikossa 10–12 ruiskeen sarjoina, yhteensä kuusi sarjaa 2–3 vuoden kuluessa. Öljysuspensiona annettiin tavallisesti joko vismuttitartraattia tai vismuttioksibentsoaattia. Osa vismutista jäi pitkäksi aikaa ruiskutuskohtaan, jossa sen jäännökset olivat todettavissa röntgenkuvissa vuosikausia. Vismuttiruiskeita käytettiin 1940-luvun lopulle saakka, jolloin kuppatautia alettiin hoitaa yksinomaan penisilliinillä.
Paikallisesti tai suolistolääkkeenä käytetyistä vismuttisubkarbonaatista ja vismuttisubnitraatista ei todettu juuri koskaan sivuvaikutuksia. Sen sijaan lihakseen annettuina ruiskeina vismutti saattoi liian suurina annoksina aiheuttaa samantapaisia myrkytysoireita kuin elohopea, syljen erityksen lisääntymistä, tumman "metallisauman" ikenien reunoissa, tulehdusta suun limakalvoilla ja ikenissä, hampaiden irtoamista, tummia vismuttisulfidiläiskiä limakalvoilla sekä iho-, suolisto- ja munuaisvaurioita.
Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2001. Kirjoitus on ilmestynyt myös Suomen Lääkärilehdessä 2002: 20: 2223 vähän eri muodossa.
Kirjallisuutta:
Brummer, P.: Vismutti lääkkeenä. Lääketieteen historiaa tarinoina. Helsinki 1983.
[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition. Volume IV. New York 1910.
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Nördlingen 1950.
Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. Kjøbenhavn 1946.
Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON