http://www.saunalahti.fi/arnoldus/variola.html
Otan tekstin SITAATTINA tähän ja alleviivaan kohdat jotka haluan korostaa.
Arno Forsius
Isorokko eli variola
Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.
Isorokko eli variola on saatu 1970-luvun lopulla hävitetyksi maailmasta ja sen vuoksi sitä ei enää kuvata edes kaikissa mikrobiologian oppikirjoissakaan. Koska edelleen on olemassa uhka, että isorokkovirus otetaan käyttöön biologisena aseena, on aihetta kuvata tätä historiallista tautia.
Isorokko on ollut ihmiskunnan vitsauksena jo useiden tuhansien vuosien ajan. Egyptin faaraon Ramses V:n muumiossa noin vuodelta 1150 eKr. on nähtävissä isorokon aiheuttamiksi sopivia ihoarpia. Kiinassa on olemassa vuodelta 1122 eKr. kirjallinen tieto isorokkoepidemiasta. Useat historiassa mainitut ruttotaudit ovat todennäköisesti olleet isorokkoa. Luotettavia kuvauksia isorokkoepidemioista on vasta keskiajalta lähtien.
Espanjalainen konkistadori Panfilo de Narvaez vei laivoissaan vuosina 1518–1520 isorokon Meksikoon ja Amerikan mantereille. Tauti levisi siellä nopeasti ja epidemiat toistuivat ainakin neljästi 1500-luvun aikana. Niihin kuoli mahdollisesti 3/4 osaa noin 25 miljoonan intiaaniväestöstä. Isorokko levisi laivaliikenteen mukana myös muille siltä aikaisemmin säästyneille mantereille ja saarille.
Isorokko oli aikaisemmin vain yksi ihottumaa aiheuttaneista kuumetaudeista. Arabialainen lääkäri Rhazes nimitti sitä noin vuonna 900 yksinkertaisesti "taudiksi" (lat. morbus) ja siihen verrattuna tuhkarokko oli "pikkutauti" (lat. morbilli). Taudinnimi variola esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 570 frankkilaisen Avenches’in piispan Mariuksen kirjoituksissa. Nimen arvellaan johtuneen latinan kielen sanasta varius, jolla on mm. merkitys "täplikäs". Vesirokko sai puolestaan nimen varicella (pieni rokko). Englannin kielessä isorokolla oli vanhastaan nimenä smallpox (pikku rokko), sillä silloin pox (rokko) tai great pox (iso rokko) tarkoitti kuppatautiin liittyvää ihottumaa.
Isorokon tartunta
Isorokko kiersi yhdyskuntia muutaman vuoden välein tartuttaen lähes kaikki asukkaat jo lapsena. Rhazes’in mukaan jokaisen lapsen saama isorokko johtui raskauden aikana äitiin jääneen ja lapseen siirtyneen kuukautisveren käymisestä. Länsimaisessa lääketieteessä isorokkoa pidettiin yleisesti miasmasta, ilman tauteja aiheuttavasta ominaisuudesta johtuvana. Sitä vastaan pyydettiin keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa suojelusta myös monilta kuumetaudeilta varjelevilta pyhimyksiltä, joista tunnetuimmat olivat Pyhä Dominicus, Pyhä Rochus (ital. Rocco) ja Pyhä Sebastian. Saksankielisen kulttuurin alueella tunnettiin erityisenä isorokon suojelijana Pyhä Quirinus, jonka mukaan saksan kielessä isorokosta käytettiin myös nimeä St. Kürins-Plag.
Virukset todettiin 1800-luvun lopulla useiden tartuntatautien aiheuttajiksi. Isorokon pääteltiin heti kuuluvan niihin, sillä sen aiheuttaja oli bakteerifiltterin läpäisevä ja siten bakteereja pienempi. Italialainen Guarnieri (1856–1918) totesi jo vuonna 1892 isorokkoviruksen aiheuttavan kaniinien sarveiskalvon soluissa muodostumia, jotka tunnetaan Guarnierin kappaleiden nimellä. Saksalainen L. Pfeiffer ja englantilainen John Buist olivat kuvanneet samanlaisia muodostumia isorokkorakkuloiden soluissa jo vuonna 1887. Ne voitiin myöhemmin osoittaa isorokkoviruksen kertymiksi. Isorokkoviruksen tarkempi määritys onnistui vasta 1930-luvulla elektronimikroskoopin avulla. Myöhemmin isorokkovirus on luokiteltu DNA-virusten ortopoxvirusten ryhmään, johon kuuluu myös sitä läheisesti muistuttava lehmärokkovirus.
Saksalainen sanalasku sanoi: "Rakastumiselta ja isorokolta ei säästy kukaan." Yleensä väestöstä sai tartunnan elämänsä aikana noin 90–97 %. Tauti oli vaarallinen ja siihen kuoli yleensä ainakin 15–30 % sairastuneista. Sairastettu tauti antoi pitkäaikaisen ja käytännössä elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa vastaan. Kun tautia sairastamattomien ja vastustuskyvyttömien lasten määrä oli lisääntynyt riittävästi 4–10 vuodessa, levisi seuraava epidemia väestöön. Isorokko oli eräs tärkeä syy siihen, että väestönkasvu oli varsin hidasta aina 1700-luvun lopulle saakka. Isorokko oli 1800-luvun alkupuolelle saakka tärkein yksittäinen kuolinsyy monissa yhteiskunnissa. Vuotuinen kuolleisuus siihen oli tavallisesti 3–5 ‰ asukasluvusta eli noin 1/10 osa kaikista kuolleista. Tautia esiintyi Euroopassa endeemisenä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, joskin rokotuksen ansiosta hiljalleen vähentyen.
Isorokko on erittäin herkästi tarttuva tauti, jota aiheuttavat virukset leviävät sairaan limakalvojen ja ihon eritteiden mukana. Viruksia erittyy sairaan nielusta jo pari päivää ennen rokkoihottuman ilmaantumista. Virukset tarttuvat hengitysteiden ja suunielun limakalvojen, silmän sidekalvojen sekä ihorikkeiden kautta. Isorokkovirus kuolee nopeasti yli 55 asteen lämmössä, mutta se kestää hyvin kylmyyttä ja kuivuutta. Sitä voidaan säilyttää vuosikausia pakastettuna ja huoneenlämmössäkin se pysyy tartuttamiskykyisenä ainakin vuoden. Sen vuoksi isorokkoa sairastavien vuode- ja pitovaatteet ovat tautia levittäviä, ellei niitä desinfioida kuumentamalla. Isorokkovirus voi levitä myös pölyssä ilmavirtausten ja jopa tuulen mukana sekä ilmastointikanavia pitkin. Kärpäset kuljettavat viruksia toisinaan potilaiden iholta ja huonepölystä pitkienkin matkojen päähän. Sen vuoksi isorokon eristyksessä on otettava huomioon myös kärpästen hävittäminen.
Isorokon taudinkuva
Isorokon kuumeilu alkaa noin 12 vrk tartunnan jälkeen ja rakkulainen ihottuma alkaa ilmaantua noin 14 vrk tartunnan saamisesta. Sitä esiintyy erityisesti pään ja raajojen iholla, vähemmän vartalolla. Toisinaan rakkuloita on erittäin runsaasti vieri vieressä. Ihottuma ilmaantuu joka puolelle samanaikaisesti ja rakkulat ovat samassa kehitysvaiheessa. Vesirokossa ihottumaa on eniten vartalolla, vähemmän pään ja raajojen iholla. Vesirokon rakkulat ilmaantuvat vähitellen 3–4 vuorokauden kuluessa ja ne ovat siitä syystä eri kehitysvaiheessa.
Isorokon rakkulat kehittyvät 6 vrk:ssa täyteen kokoonsa, noin 2–4 mm:n läpimittaisiksi, yhdistyvät usein suuremmiksi rakkuloiksi ja muuttuvat 2 vrk:ssa märkäisiksi kuumeen jälleen noustessa. Sen jälkeen ne alkavat kuivua ja rakkuloiden kohdalle kehittyy ruvet, jotka irtoavat parin viikon kuluessa. Kaikki ihon eritteet ja ruvet sisältävät tartuttavaa virusta ja ovat siten tartunnanvaarallisia. Rakkuloiden kohdalle muodostuu matalana kuoppana selvästi näkyvät arvet.
Isorokkoa tunnetaan edellä kuvatun variola majorin lisäksi myös lievempi muoto, variola minor. Minorissa yleisoireet ovat vähäiset, rakkulat ovat pienempiä eivätkä ne muutu märkäisiksi. Minorin aiheuttajana on heikentynyt isorokkovirus tai tartunnan saaneella on ollut jäljellä vastustuskykyä aikaisemmin sairastetun taudin tai rokotuksen seurauksena. Minor voidaan helposti sekoittaa vesirokkoon, mikä voi olla kohtalokasta, sillä minor levittää isorokon tartuntaa normaalisti ja voi olla syynä hengenvaarallisen epidemian leviämiselle.
Vaikeassa isorokossa kuolema seurasi joskus kuumeilun alkuvaiheessa, useimmiten kuitenkin rakkuloiden alkaessa muuttua märkäisiksi. Taudista toipuville jäi rokonarpien lisäksi niistä tai ihon märkimisestä johtuvia haitallisia arpeutumia, sokeutta, kuulon menetystä, munuaisvaurioita ja muita tulehduksia.
Rokonistutus isorokon ehkäisemiseksi
Intiassa brahmaanipapit suorittivat jo vuoden 50 eKr. aikoihin isorokon ehkäisyä rokonistutuksen avulla. Siinä ihmisille aiheutettiin keinotekoisesti lievä isorokko, joka suojasi myöhemmältä hengenvaaraan aiheuttavalta tartunnalta. Rokonistutus eli variolaatio tapahtui hieromalla rokkoruvesta tehtyä pulveria käsivarteen tehtyihin mataliin ihoviiltoihin tai laittamalla olkavarren ihoon tehtyjen naarmujen päälle rokkomärällä ja Ganges-joen pyhällä vedellä kostutettu liinatukko. Ennen rokonistutusta suojattavien oli tehtävä itsensä kykeneväksi vastustamaan rokkojumalatar Sitalaa. Tällä jumaluusolennolla kuvattiin usein olevan kahdeksat kasvot ja 16 kättä. Sitalalla oli Benareshissa ja monilla muilla seuduilla temppeleitä, joissa vietettiin huhtikuussa Kedil-juhlaa.
Kiinassa rupipulveria vietiin messingistä valmistetulla suihkupullolla nenään tai sinne työnnettiin tuoreeseen rokkomärkään kastettu pumpulitukko, tytöille oikeaan ja pojille vasempaan sieraimeen. Armeniassa annettiin syötäväksi pieni määrä rokkorupea rusinaan pantuna. Turkissa hierottiin rupipulveria ihoon tehtyihin viiltoihin.
Myös Salernon koulun terveysoppaassa 1200-luvun lopputaitteessa suositeltiin hengenvaarallisen isorokon ehkäisemiseksi lievän rokkotaudin istuttamista. Pian vuoden 1500 jälkeen Cuno (von Salzwedel) suositteli rokon istuttamista rokkomärän tahraaman paidan avulla. Rokon ostaminen oli yleistä 1700-luvulla. Lasten annettiin nukkua yhdessä lievää rokkotautia sairastavan kanssa, heille annettiin käteen rokkorupea tai laitettiin pesty raha sairaana olevan tuoreen rokkorakkulan päälle ja sidottiin se sen jälkeen terveen lapsen jalan tai käsivarren iholle.
Voltairen mukaan tserkessit ovat 1600-luvulla käyttäneet isorokon arpien hilsettä nuuskan muodossa aiheuttamaan taudin keinotekoisen tartunnan. Tämä variolaatio suojasi mm. nuoret tytöt rokonarvilta, jolloin heistä saatiin korkeampi hinta Turkin ja Persian haaremeihin myytäessä. Haareminaisilla ei ollut varaa joutua myöhemmän isorokon seurauksena arpien takia valtiaittensa epäsuosioon. Rumentavat rokonarvet voivat myös viedä naisen luostariin, jos avioliiton solmiminen oli niiden takia mahdotonta. Toisaalta rokonarvet osoittivat markkinoilla orjiksi myytävillä, että näitä ei uhannut työpaikassa ainakaan isorokon aiheuttama kuolema.
Uusi vaihe rokonistutuksessa alkoi, kun kreikkalainen lääkäri Emmanuele Timoni (k. 1718) julkaisi vuonna 1713 Konstantinopolissa rokonistutuksesta kertovan kirjasen "Historia variolarum quae per insitionem excitantur". Samana vuonna kreikkalainen Pylarino kertoi erään tessalialaisen viisaan naisen suorittaneen rokonistutuksen yli 40 000 ihmiselle.
Ruotsin kuningas Kaarle XII oleskeli vuonna 1713 Konstantinopolissa onnettomasti päättyneen Venäjän sotaretken jälkeen. Hän oli tiettävästi lunastanut 100 tukaatin hinnalla yhden kappaleen Timonin kirjasta, minkä jälkeen kuninkaan henkilääkäri Skragenstjerna oli lähettänyt siitä kopion Ruotsiin. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään toimenpiteisiin.
Venetsiassa ilmestyi vuonna 1715 rokonistutusta kuvaava kirjoitus "Nova et tuta variolas excitandi per transplantationem methodus". Saksalais-unkarilainen Adam Raymann julkaisi Breslaussa vuonna 1717 kirjoituksen "Historia variolarum superiori Hungariae (Siebenbürgen) anno 1717 [---] earumque per inoculationem curatio". Samoin breslaulainen lääkäri Klamig kertoi vuonna 1717 rokonistutusmenetelmästä, jonka hän oli saanut tietoonsa Skragenstjernalta, äsken mainitulta Ruotsin kuninkaan henkilääkäriltä. Lääkäri Eller’in tiedetään suorittaneen rokonistutusta Bernburg-Anhaltissa vuonna 1721.
Rokonistutuksen leviämisen kannalta ratkaisevaa oli se, että Britannian Turkissa olevan lähettilään puoliso, kirjailija Lady Mary Wortley Montagu antoi suojata yhden lapsensa Konstantinopolissa hyvällä menestyksellä. Hän myös toi vuonna 1717 Lontooseen Timonin kuvauksen turkkilaisesta isorokonistutuksesta ja antoi rokottaa Lontoossa toisen lapsensa vuonna 1721. Pian sen jälkeen rokonistutuksen suosio alkoi lisääntyä.
Suomessa rokonistutuksesta kertoi ensimmäisenä Turun akatemian lääketieteen professori Herman Diedrich Spöring vuonna 1735, tutustuttuaan siihen jo vuonna 1725 Hollannissa. Suomen ensimmäisen rokonistutuksen suoritti vuonna 1754 piirilääkäri Johan Haartman ja rokotettava oli silloisen lääketieteen professorin Johan Lechen tytär. Rokonistutus onnistui muuten hyvin, mutta rokotetun kaksi sisarta sai toimenpiteen seurauksena rokotetusta isorokon sillä seurauksella, että toinen heistä kuoli.
Rokonistutus olkavarren iholle aiheutti viikossa istutuspaikkaan tulehdusreaktion, joka antoi osittaisen suojan tartuntaa vastaan niin, että kahden viikon kuluttua rokonistutuksesta puhjennut tauti oli yleensä varsin lievä eivätkä sen rokkorakkulat aiheuttaneet ihossa arpimuutoksia. Osassa tapauksia rokonistutus aiheutti kuitenkin vakavan isorokon ja kuolemantapauksiakin sattui. Istutettava isorokko oli oikeaa isorokkoa ja siten tartuntaa ja epidemioita aiheuttava, ellei istutettavia eristetty tartuntavaarassa olevista. On olemassa useita esimerkkejä siitä, että rokottajien huolimattomuuden vuoksi syntyi paljon kuolemantapauksia aiheuttaneita epidemioita.
Ennen rokonistutusta ihmisten katsottiin tarvitsevan valmistavaa hoitoa, joka oli varsin rasittavaa suoneniskuineen, ulostus- ja muine lääkkeineen sekä peräruiskeineen. Hoidon pääteltiin vahvistavan rokonistutuksen saajaa, mutta todellisuudessa se oli kyllä yleiskuntoa heikentävää. Tartunnanvaaran ja valmistelevan hoidon vuoksi rokonistutusta suoritettiin yleensä vain sairaaloissa tai varta vasten perustetuissa rokotushuoneissa.
Rokonistutus saavutti monin paikoin melkoisen menestyksen siihen liittyvistä vaaroista huolimatta. Rokonistutusta voitiin harjoittaa vain epidemia-aikoina, jolloin oli saatavissa tarvittavaa tartunta-ainetta. Rokonistutus antoi suojan yksittäisille henkilöille ja pienehköille ihmisryhmille, mutta sillä ei voitu merkittävästi vaikuttaa epidemioiden esiintymiseen eikä laajuuteenkaan.
Rokotus lehmärokkoviruksen avulla
Isorokolta suojaamisessa tapahtui ratkaiseva muutos 1800-luvun alkutaitteessa, kun englantilainen lääkäri Edward Jenner varmisti vuonna 1796 jo pitkään tiedossa olleen havainnon, että myös lehmärokon avulla voidaan ehkäistä isorokon tartunta. Hän kehitti sitä varten lehmärokon istutusmenetelmän eli vaccination (lat. vacca, lehmä; vaccinia, lehmärokko) ja julkaisi sen vuonna 1798. Se syrjäytti pian kokonaan aikaisemman rokonistutuksen. Lehmärokkoa ja sen avulla tapahtunutta suojarokotusta kuvataan laajemmin kirjoituksessa Lehmärokon historiaa.
Kun isorokon istuttamisesta on edellä käytetty nimitystä rokonistutus, käytetään seuraavassa lehmärokon istuttamisesta selvyyden vuoksi nimitystä rokotus, vaikka sen ottikin käyttöön Louis Pasteur vasta myöhemmin. Britanniassa rokonistutuksesta käytettiin sitä vuonna 1796 kuvanneen David Suttonin mukaan nimitystä Suttonian inoculation, kun taas Edward Jennerin vuonna 1798 julkaisemasta lehmärokon istutuksesta käytettiin nimitystä Jennerian vaccination.
Jennerin menetelmä tarjosi monta etua aikaisempaan rokonistutukseen verrattuna. Rokottaminen tapahtui rokotetuille nousseista rokkorakkuloista otetun nesteen avulla, siinä ei käytetty edeltävää hoitoa, rokotus oli hengenvaarallinen hyvin harvoin, se aiheutti rokotusreaktion vain paikallisesti, se ei tarttunut kuin poikkeustapauksissa muihin ihmisiin, sitä voitiin ylläpitää jatkuvasti ja sitä varten ei tarvittu erityisiä sairaaloita tai rokotushuoneita.
Oikean isorokon käyttämiseen rokonistutuksessa oli liittynyt monenlaisia vaikeuksia eikä sillä ollut vielä ratkaisevaa merkitystä koko väestön suojaamista ajatellen. Jennerin yksinkertainen rokotusmenetelmä tuli vähitellen pakolliseksi kaikissa maissa ja sen ansiosta isorokon aiheuttamat väestömenetykset pienenivät ja väestönkasvu kiihtyi selvästi kaikkialla. Jennerin menetelmässä käytettiin myöhemmin vasikoissa viljeltyä rokkoainetta ja se oli edelleen kehitettynä käytössä 170 vuoden ajan. Suomessa rokotuspakko tuli voimaan asteittain vuosien 1885–1890 aikana. Jo muutaman vuoden kuluttua isorokko oli saatu hävitetyksi Suomesta eräitä myöhempiä, pieniksi jääneitä epidemioita lukuun ottamatta. Rokotuspakko päättyi Suomessa vuoden 1951 lopussa, mutta yleisiä rokotuksia järjestettiin vielä 1970-luvun lopulle saakka.
Isorokko tänään
Tehostetun rokotustoiminnan seurauksena isorokko väheni jatkuvasti. Viimeinen luonnollinen tapaus todettiin vuonna 1977 ja pari laboratoriotartuntaa vuonna 1978. WHO saattoi vuonna 1980 julistaa isorokon tulleen hävitetyksi koko maapallolta. Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin jokin tauti on saatu maailmasta hävitetyksi ihmisen kehittämien menetelmien ja toimenpiteiden seurauksena.
WHO:n päätöksellä isorokkoviruksia säilytetään toistaiseksi kahdessa paikassa maailmassa, Yhdysvaltojen Atlantassa ja Venäjän Novosibirskissä. Alun perin virukset piti hävittää vuonna 1995, mutta hävittämispäätöstä on lykätty toistaiseksi. On tietenkin mahdollista, että virusta säilytetään salassa jossain muuallakin. Sitä paitsi on yhä tuntematonta, onko luonnossa mahdollisesti jokin eläinlaji, joka toimii isorokon reservoaarina. Vasta 1990-luvulla todettiin, että lehmärokon reservoaarina luonnossa ovat eräät jyrsijät.
Rokotusten vähenemisen ja päättymisen seurauksena suurissa osissa maailmaa alle 40-vuotiailla ihmisillä ei ole enää rokotuksen antamaa suojaa ja vanhemmiltakin vastustuskyky on vuosien heikentynyt. Koska isorokon rokotetta ei ole valmistettu yleisesti 1980-luvulta alkaen, rokotevarastot ovat vähentyneet niin, että niitä riittää tarvittaessa vain rajoitettuihin ja paikallisiin tarpeisiin. Suomessa on kuitenkin olemassa varsin tyydyttävä varasto kylmäkuivattua rokotetta. Normaalioloissa isorokko voidaan eristystoimenpiteillä yleensä rajoittaa alueellisesti melko hyvin.
Isorokko biologisen sodankäynnin välineenä
Ominaisuuksiensa vuoksi isorokkovirus soveltuu erittäin hyvin bioaseena käytettäväksi. Virusta voidaan levittää aerosolina helposti laajoille alueille ja suurille asukasmäärille. Lisäksi tauti tarttuu edelleen ihmisistä toisiin, joskin melko hitaasti pitkähkön itämisajan vuoksi. Riittävien virusmäärien kehittäminen on nykyään mahdollista virusviljelyn avulla. Isorokon häviämisen jälkeen on kehitetty suuri määrä viruksiin tehoavia lääkkeitä, joista ilmeisesti osa tehoaa myös isorokkoon. Käytännön kokemukset niiden tehosta ovat kuitenkin varsin rajoitettuja ja ne perustuvat pääasiallisesti vaccinia-viruksen avulla suoritettuihin tutkimuksiin.
Biologisen sodankäynnin uhka on pakottanut terveysviranomaiset kehittämään uutta ja nopeasti valmistettavaa rokotetta isorokkoa vastaan. Niiden valmistamisessa käytetään apuna kudos- ja soluviljelytekniikkaa. Vuoden 1994 alussa pystyttiin selvittämään isorokkoviruksen kahden eri lajin genomin täydellinen DNA-sekvenssi, joka koostuu 186 000 emäsparista. Ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Geeninsiirtotekniikan avulla on mahdollista kehittää rokote, jonka avulla voidaan saada aikaan paras suoja isorokkoa vastaan mahdollisimman vähäisin sivuvaikutuksin.
Myös isorokkotartunnan saaneilla rokotus ehkäisee taudin tai lievittää sitä, jos rokotus suoritetaan neljän vuorokauden kuluessa tartunnasta. Taudin toteaminen näin varhaisessa vaiheessa on kuitenkin vaikeaa, sillä taudin itämisaika on 12–14 vuorokautta.
Lisäys joulukuussa 2002: Yhdysvalloissa annettiin joulukuun 2002 puolivälin edellä määräys rokottaa sotilaat isorokkoa vastaan siltä varalta, että Yhdysvallat jotuisi aseelliseen selkkaukseen Irakin kanssa ja Irak käyttäisi isorokkoa bioaseena. Seuraavassa vaiheessa on tarkoitus rokottaa sairaanhoitohenkilökunta, poliisit ja muut avainryhmät. Sanomalehtitietojen mukaan myös väestön rokotuksiin on varauduttu, jos Irak ottaa isorokon käyttöön bioaseena.
Lisäys maaliskuussa 2006:
Varsinkin Afrikassa ja Etelä-Amerikassa on todettu ajoittain ns. Alastrim -rokkoa (vähärokko, valerokko). Se on isorokkoa muistuttava lievä tauti ja kuolleisuus siihen on vain alle 1 %. Siitä on käytetty saksan kielessä myös nimityksiä Negerpocken, Milchpocken ja Kaffernpocken (engl. Kafir-pox). Alastrim -rokon sairastaminen ei anna vastustuskykyä isorokon tartuntaa vastaan. (Lähde: R. Müllerin teos, katso kirjallisuusluetteloa.)
Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2001. Lisäys joulukuussa 2002 Yhdysvalloissa aloitetun rokotuksen johdosta. Lisäys maaliskuussa 2006 Alastrim -rokosta.
Kirjallisuutta:
Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta, n. 1970).
Karasszon, D.: A Concise History of Veterinary Medicine. Akadémiai Kiadó, Budapest 1988.
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.
Sköld, P.: Från fruktad farsot till sällsynt sjukdom – smittkopporna i Sverige 1750–1900. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1994: 87–108.
Tarvainen, K., Vapalahti, O., Reijonen, T., Hyödynmaa R., Hynninen A. ja Ryynänen, A.: Lehmärokko – zoonoositulokas Suomessa. Duodecim 2001: 117: 1545–1550.
Hastattelu: Kansanterveyslaitoksen laboratorionjohtaja Tapani Kuronen 23.10.2001.
Myöhemmin ilmestynyttä kirjallisuutta:
Torres Joerges, Xaviera: Importancia de la viruela, gastroenteritis aguda y paludismo en Finlandia entre 1749 y 1850. Disertación académica que será presentada para su discusión pública, con el consentimiento de la Facultad de Humanidades de la Universidad de Oulu, en la sala Kuusamo, Linnanmaa, el 14 de Enero de 2006, a las 12 del mediodía. Abstract in English and Finnish. Oulun yliopisto, Oulu 2005.
[ luettavissa: http://herkules.oulu.fi/isbn9514279417/isbn9514279417.pdf (lisätty maaliskuussa 2006) ]
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON
Sitaatti 10.12. 2016
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar