http://www.saunalahti.fi/arnoldus/difteria.html
SITAATTI netistä 16.1.2018
Arno Forsius
Difteria eli kurkkumätä
Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.
1. Yleistä
Kurkkumätä eli difteria on ollut haastava lääketieteellinen ongelma, jonka ratkaiseminen on vaikuttanut merkittävästi tartuntatautien leviämistä, hoitamista ja ehkäisemistä koskevaan tutkimukseen.
Kurkkumätä sekoitettiin aina 1800-luvulle asti usein muihin nielun tulehduksia aiheuttaviin sairauksiin, erityisesti streptokokin aiheuttamaan angiinaan ja risakuumeeseen eli mononukleoosiin.
Hämmennystä herätti varsinkin se, että kurkkumädällä oli kaksi erilaista taudinkuvaa, varsinainen kurkkumätä eli peitteinen nielun tulehdus ja kuristustauti eli hengitystä tukkeava kurkunpään tulehdus. Saksalainen bakteriologi Friedrich Löffler (1852–1915), joka löysi vuonna 1884 kurkkumätäbakteerin, osoitti kurkkumädän ja kuristustaudin olevan yhden ja saman taudin eri muotoja.
Bakteerin aiheuttamassa kurkkumädässä tulehdus pysyy paikallisena eikä johda mihinkään yleiseen "verenmyrkytykseen", kuten monissa muissa bakteeritaudeissa.
Taudin yleisoireet johtuvatkin kurkkumätäbakteerin erittämästä voimakkaasta hermomyrkystä, joka lamauttaa nielun, hengityksen, verenkierron tai sydämen toiminnan ja voi aiheuttaa kuoleman. Toisaalta kuolema voi johtua myös tukehtumisesta paikallisen tulehduksen aiheuttamasta kurkunpään tukkeutumisesta. Tauti voi aiheuttaa joskus myös sokeuden.
Kurkkumätä oli pitkälle 1900-luvun puoliväliin saakka hengenvaarallinen tauti, joka melko herkän tarttuvuutensa vuoksi esiintyi yleensä lapsuusiän kulkutautina muutaman vuoden välein. Rokotuksen ansiosta tautia ei ole ollut Suomessa 1950-luvulta alkaen eikä sitä ei ole enää kuvattu edes kaikissa kotien lääkärikirjoissa.
Kun kurkkumätää esiintyi jälleen 1900-luvun lopulla paljon mm. Venäjällä, lisääntyi taudin uhka myös Suomessa ja meillä todettiinkin muutamia Venäjältä saatuja tartuntoja. Tapahtumat osoittivat selvästi, että on syytä huolehtia jatkuvasti kurkkumätärokotuksesta, jolla suojataan taudilta kaikki lapset ja tartunnanvaarassa olevat aikuiset.
2. Kurkkumädän epidemiologiaa
Kurkkumätä oli aikaisemmin vakava ja erityisesti lapsilla paljon kuolemantapauksia aiheuttanut tauti. Se tarttui herkästi ja se antoi käytännössä elinikäisen vastustuskyvyn uutta sairastumista vastaan. Sen vuoksi kurkkumätää esiintyi yleensä epidemioina syys- ja talvikauden aikana muutaman vuoden välein, aina kun tautia sairastamattomien ja vastustuskyvyttömien lasten määrä oli kohonnut niin suureksi, että ketjutartunta kävi mahdolliseksi.
Epidemioiden vaarallisuus vaihteli arvoituksellisesti. Useimmiten siihen sairastuneista lapsista kuoli 25–30 %, mutta joskus jopa 50–60 %. Suurimmassa vaarassa olivat alle 5-vuotiaat lapset.
Suomessa kurkkumätäkuolleisuus oli 1800-luvun loppupuolella vuosittain noin 1 o/oo asukasluvusta ja noin 5 % kokonaiskuolleisuudesta. Hoitomenetelmien kehittymisestä huolimatta kurkkumätäkuolleisuus oli 1900-luvun alkupuolella yhä noin 5–10 % sairastuneista ja keskimäärin 0,1 o/oo asukasluvusta. Suomessa oli laajoja kurkkumätäepidemioita vielä vuosina 1942–1947. Tautiin sairastuneita oli silloin yhteensä yli 66 000 ja heistä kuoli 5,2 %.
Kurkkumätää levittävät tavallisimmin tautia sairastavat, mutta sitä voivat levittää myös tautia sairastamattomat tartunnankantajat. Tartunta saadaan yleisimmin pisaratartuntana yskiessä ja aivastaessa tai suun ja nenän bakteeripitoisen eritteen välityksellä. Itämisaika tartunnasta taudin puhkeamiseen on yleensä 2–5 vuorokautta, joskus vähän pitempikin.
Taudinkuva voi olla aluksi melko vähäoireinen, kuume on usein lievää ja sairauden tunne on vähäinen. Tärkein oire on harmahtavien, sitkeiden peitteiden ilmaantuminen nielurisoihin, muualle nieluun tai sieraimiin. Peitteiden ympärillä on tavallisesti kapea punoittava alue. Peitteet ovat useimmiten laajoja ja selvästi havaittavia, mutta toisinaan ne ovat vain pieniä täpliä ja esim. nenän limakalvolla vaikeasti nähtävissä. Peitteisiin liittyy nielussa tavallisesti nielemiskipua ja nenässä märkäistä eritystä. Jos tulehdus aiheuttaa peitteitä kurkunpäässä, on seurauksena käheyttä ja kivuliasta yskää, usein hengityksen vaikeutuminen ja varsinkin pienillä lapsilla jopa tukehtuminen.
Taudin oireet kestävät noin kaksi viikkoa, jonka kuluessa peitteet lähtevät ja niiden alta paljastuvat haavapinnat paranevat. Silloin myös bakteerien erittyminen lakkaa tavallisesti, mutta osa toipilaista jää bakteerinkantajiksi jopa usean kuukauden ajaksi.
Kurkkumätäbakteeri saattaa aiheuttaa tulehduksia ja peitteitä myös ihossa olevissa haavapinnoissa ja tartunta voi levitä myös niistä. Tätä haavadifteriaa esiintyi tavallisesta kurkkumädästä poiketen usein syyskesällä ja syksyllä.
Jos kurkkumätää nykyään esiintyy kehittyneissä maissa, on se tavallisesti epätyypillistä. Sitä esiintyy lähinnä poikkeusryhmissä, jotka eivät ole ideologisista syistä antaneet rokottaa lapsiaan tai jotka ovat muuten laiminlyöneet rokottamisen. Sen lisäksi tautia voi esiintyä erityisesti aikuisissa, jotka ovat menettäneet rokotussuojan, tai se on muodoltaan haavadifteriaa.
Kurkkumädän kuolleisuutta pystyttiin aikaisemmin vähentämään suorittamalla tarvittaessa henkitorven avaus hengityksen turvaamiseksi ja ehkäisemällä toksiinin aiheuttamat hermohalvaukset ajoissa annetulla bakteerimyrkyn vasta-aineella eli antitoksiinilla. Antibiooteista kurkkumätään tehoavat mm. erytromysiini ja penisilliini, jotka tappavat difteriabakteerit. Jos bakteerit ovat ehtineet erittää toksiinia, on annettava myös antitoksiinia. Sairaat ja tartunnankantajat eristetään antibioottihoidon ajaksi joko sairaalassa tai kotona. Tartunnankantajat saadaan bakteerivapaiksi mainituilla antibiooteilla, joita annetaan viikon ajan.
3. Kurkkumädän historiaa
Difteria oli tunnettu jo Kreikan antiikin aikana. Hippokrateen (n. 460–n. 377 eKr.) koulukunnan kirjoituksissa kuvataan jo sairautta, jossa esiintyy kurkun kuristusta ja nielun haavaumia. Aretaios Kappadokialainen (81–n. 138) on kuvannut taudin selvästi 100-luvulla jKr. ja hän kutsui siinä havaittuja haavoja syyrialaisiksi haavoiksi (lat. ulcera syriaca). Aëtius kertoi 500-luvulla usein vaikeista rutonomaisista nieluhaavoista ja kurkkumädän nimenä olikin keskiajalla usein "nielurutto". Koska tautia ei kuitenkaan tunnettu yhtenä sairautena, käytettiin siitä sijainnin mukaan eri nimityksiä: nielurisoissa Ulcera pestifera (ruttohaavat), nielussa Morbus strangulatorius (kuristava tauti) ja kurkunpäässä Morbus suffocatus (tukehduttava tauti).
Kurkkumätä oli pelätty tauti oli jo vanhalla ajalla. Roomassa palvotiin Angerona -jumalatarta, jonka uskottiin karkottavan taudin aiheuttaman tuskan ("quod angorem depellat") ja vapauttavan sairaan taudin vallasta. Sacellum Volupiae'ssa (Volupian pyhäkössä) olleessa kuvassa jumalatar esitettiin suu suljettuna, sormi huulilla. Roomalaiset viettivät hänen kunniakseen keskitalvella "Angeronalia" -juhlia. Katolisilla Pyhä Blasius oli yksi "14 hädässä auttajasta", jolta pyydettiin apua kurkkumädässä ja muissa nielun sairauksissa. Blasius oli armenialainen lääkäri, joka kärsi marttyyrikuoleman vuonna 316. Hänen muistopäiväänsä on vietetty nykyisen kalenterin mukaan 3. p:nä helmikuuta.
Sveitsin Baselissa kuoli vuoden 1217 aikana 2000 ihmistä, joilla "nielunkieli tuli kuin valkoisen homeen peittämäksi". Espanjassa raivosi vuosina 1581–1613 kuusi vaikeaa epidemiaa, joiden aiheuttajasta käytettiin nimeä angina suffocans tai garrotillo (kuristussilmukka). Espanjalainen Villa Real kuvasi vuonna 1611 garrotillon "kuristavana" lastentautina, jolle oli ominaista sitkeä tulehduskalvo nielussa ja vuosi 1613 tunnetaan Espanjassa nimellä "el año de los garotillos" (kuristustaudin vuosi). Napolin kuningaskunnassa Italiassa kuoli vuonna 1617 nielutulehdukseen 60 000 lasta.
Saksassa taudilla oli nimenä "brandige Bräune" (homeinen kurkkutauti). Tauti sekoitettiin usein angiinaan ja eräiden mielestä kurkkumätä oli Välimeren lämpimässä ilmastossa ilmenevä taudin muoto ja tulirokko saman taudin pohjoisessa ilmastossa esiintyvä tauti. Englantilainen lääkäri ja filantrooppi John Fothergill (1712–1780) julkaisi vuonna 1748 kurkkumädästä tarkan kuvauksen "Account of the Sore Throat Attended with Ulcers".
Ruotsalainen Nils Rosén von Rosenstein (1706–1773) kertoo teoksessaan "Underrättelse om Barns Sjukdomar och deras Bote-Medel" (1765) kurkkumädästä kappaleessa "Om en swår Hals-sjuka, med en främmande hinna i Luft-röret". Siinä kuvataan 20 sairaustapausta, ilmeisesti omakohtaisten kokemusten perusteella, Rasbon pitäjässä vuosina 1761–1762 esiintyneen epidemian aikana. Hoidoksi suositellaan suoneniskua ja paikallisesti kaulalle verijuotikkaita ja espanjankärpäslaastaria. Peräruiskeet katsotaan hyödyllisiksi, mutta hikoiluttaminen oli osoittautunut turhaksi.
Skotlantilainen Francis Home (1719–1813) antoi sille kuristustaudille nimen "croup", joka oli käheyttä kuvaava skottilainen sana. Hän julkaisi vuonna 1785 tutkimuksen "An inquiry into the nature, cause, and cure of croup", jossa hän piti kuristustautia ja kurkkumätää yhä eri tauteina. Ranskalainen Pierre-Fidèle Brétonneau (1778–1862) Toursissa puolestaan kuvasi taudin yhtenäisenä. Hän antoi taudille ominaisten pseudomembraanien eli tulehduskalvojen mukaan perusteella taudille vuonna 1826 nimen "la diphthérite" (kreik. difthera, iho, kalvo), myöhemmin "la diphtérie". Rudolf Virchow (1821–1902) aiheutti vuodesta 1874 jälleen sekaannusta perustellessaan kahden eri sairauden olemassaoloa sillä, että "krupissa" tulehduspeite oli irrotettavissa ilman limakalvon vaurioitumista, kun taas "kurkkumädässä" se aiheutti irrotettaessa vaurioita limakalvossa.
Ilmeisesti Asklepiades Bithynialainen eli Prusalainen (124–56 eKr.) on tehnyt Vähässä-Aasiassa jo vuoden 70 eKr. tienoilla henkitorven avaamisen kurkkumädän aiheuttamassa tukkeavassa kurkunpääntulehduksessa. Samoin kreikkalainen lääkäri Antyllos (noin 250 jKr.) on tehnyt sen Roomassa noin vuonna 240. Santorio Santorio (1561–1636) keksi vuonna 1614 erityisen instrumentin henkitorven avaamista varten. Nimitys tracheotomia on peräisin saksalaiselta Lorenz Heisteriltä (1683–1758) Helmstedtissä vuodelta 1739. Pierre-Joseph Desault (1744–1795) suositteli intubaatiota eli hengitysputken käyttöä jo vuonna 1790. Brétonneaun ansiosta tracheotomian käyttö yleistyi ennen 1800-luvun puoliväliä ja intubaation otti käyttöön vasta Joseph O'Dwyer (1841–1898) vuonna 1886 New Yorkissa.
Kurkkumädän historiaan liittyy myös taudin hoito paastolla. Yhdysvaltalainen lääkäri Edward Hooker Dewey (1840–1904) oli hoitanut erästä lavantautia sairastanutta tyttöä paastolla, koska tällä ei ollut ruokahalua. Potilas parani kuuden viikon jälkeen ja Dewey päätteli, että syömättömyys oli luonnon oma keino hoitaa sairautta. Hänen uskonsa vahvistui, kun hänen oma tyttärensä parani kurkkumädästä paastolla ilman taudin tavanomaisia lääkkeitä, kuten kiniiniä, alkoholia ja rautaa. Nämä tapaukset olivat Deweyn mielestä osoituksia paaston suuresta merkityksestä parantavana tekijänä ja hän alkoi suositella sitä hoidoksi monissa sairauksissa. Erityisesti hänen aamupaastomenetelmänsä tuli kuuluisaksi mitä erilaisimpien tautien hoidossa.
4. Kurkkumädän aiheuttajan löytäminen
Oertel oli jo vuonna 1871 osoittanut, että eräs "micrococcus" oli läheisesti tekemisissä kurkkumädän kanssa. Edwin Klebs (1834–1913) löysi vuonna 1873 difteriabakteerin taudissa esiintyvistä tulehduspeitteistä, mutta hänkään ei voinut osoittaa sen kykyä aiheuttaa kurkkumätää. Tunnetun bakteriologin Robert Kochin (1843–1910) apulainen Friedrich Löffler tunnisti vuonna 1884 difteriabakteerin, gram-positiivisen sauvan, ja onnistui myöskin viljelemään sen. Juuri hän osoitti lopullisesti, että kurkkumätä ja kuristustauti olivat yhden ja saman difteriabakteerin aiheuttamia tautimuotoja. Leipzigiläinen hygieenikko Franz Hofmann (1878–1913) löysi vuonna 1887 terveiden ihmisten nenän limakalvolta hyvin difteriabakteerien kaltaisia sauvoja, mutta nämä "pseudodifteriabakteerit" osoittautuivat pian vaarattomiksi.
Ranskalaiset Pierre-Paul-Émile Roux (1853–1933) ja Alexandre-Émile Yersin (1863–1943) eristivät vuonna 1888 Pariisissa difteriabakteerin ja totesivat, että se eritti erittäin voimakasta hermomyrkkyä, difteriatoksiinia. Tämä toksiini pystyi aiheuttamaan ilman bakteeritulehduksen olemassaoloa koe-eläimillä jo hyvin pieninä määrinä samanlaisia hermohalvauksia kuin kurkkumätään kuolleilla ihmisillä oli havaittu. Bakteeri sai nuijaa muistuttavan muotonsa vuoksi nimen Corynebacterium diphtheriae (kreik. koryne, nuija, kapula).
5. Kurkkumätärokotteen kehittäminen
Robert Koch oli eristänyt tuberkkelibasillista vuonna 1888 eristämä tuberkuliinin, mutta se ei täyttänyt siihen asetettuja toiveita tuberkuloosin hoitokeinona. Siitä huolimatta bakteerien erittämien aineiden tutkimus jatkui suorastaan kiihkeänä. Kochin laboratoriossa Berliinissä vuodesta 1889 työskennellyt entinen sotilaslääkäri Emil Adolf von Behring (1854–1917) ryhtyi yhdessä japanilaisen Shibasaburo Kitasaton (1852–1931) kanssa etsimään mahdollisuuksia difterian ja tetanuksen parantamiseksi. He havaitsivat alustavissa tutkimuksissaan vuoden 1890 lopulla, että kyseisiä tauteja sairastaneiden koe-eläinten vereen oli kehittynyt vastaavien bakteerien toksiineja hävittävä ominaisuus.
Von Behring jatkoi tutkimuksia yksinään difterian osalta. Eräät joditrimetaania (Jodoform) saaneet marsut olivat selvinneet hengissä istutetusta difteriasta. Pian von Behring totesi, että taudista toipuneiden marsujen seerumin antaminen pystyi estämään taudin oireet marsuissa, joihin oli istutettu difteria. Toipuneiden marsujen veressä oli siis difteriatoksiinin vasta-ainetta, jolle von Behring antoi nimen antitoksiini. Vähitellen hänen onnistui kehittää lampaissa suurempia määriä seerumia, joka sisälsi tätä antitoksiinia. Se suojasi koe-eläimet aiheutetun difterian oireilta ja kuolemalta, mutta vaikutus kesti vain viikon tai pari. Tulos oli joka tapauksessa lupaava difterian hoitoa ajatellen.
Jo vuonna 1891 tehtiin ensimmäiset onnistuneet hoitokokeilut kurkkumätään sairastuneilla lapsilla. Pian difteria-antitoksiinia ruvettiin valmistamaan suurina määrinä ja kolmena seuraavana vuotena hoidettiin yhteensä 20000 lasta sen avulla. Roux onnistui vuonna 1894 valmistamaan vielä suurempia määriä antitoksiinia hevosissa. Paul Ehrlichin (1854–1915) kehitettyä menetelmän seerumin tehon standardointia varten oli yleisesti käytettävissä varsin tehokas hoitokeino kurkkumätään sairastuneille lapsille, jotka voitiin näin suojata taudin oireilta ja kuolemalta. Näin saatiin kurkkumätäkuolleisuus laskemaan 1900-luvun alussa muutamaan prosenttiin sairastuneista, noin 1/10 osaan aikaisemmasta.
Tutkijat alkoivat pian kehittää myös rokotetta difteriaa vastaan, kuten eräiden tartuntatautien kohdalla oli jo tapahtunut. Se kävi mahdolliseksi, kun todettiin, että difteriabakteerin erittämän toksiinin aiheuttama vasta-aine suojasi myös taudin puhkeamiselta. Merkittävä havainto oli, että sinänsä myrkyllinen toksiini muuttui formaliinilla käsiteltäessä vaarattomaksi toksoidi-muodoksi. Difterian ehkäisyyn käytettävä toxoidi otettiin käyttöön hevosia varten jo vuonna 1903 ja yhdysvaltalainen Theobald Smith (1859–1934) ehdotti jo vuonna 1907 myös ihmisten rokottamista toksoidilla.
Käyttökelpoisen rokotteen kehittäminen ihmisiä varten tapahtui hitaasti. Von Behring valmisti vuonna 1913 toksiini-antitoksiini-seosta sisältävän rokotteen. E. Solkowsky, E. Loewenstein ja A. T. Glenny havaitsivat, että samalla kun difteriatoksiini saatiin vaarattomaksi formaliinikäsittelyllä, sen vasta-ainetta muodostava kyky säilyi. Brittien A. T. Glennyn ja H. Hopkinsin sekä ranskalaisen Gaston L. Ramonin (1886–1963) tutkimusten seurauksena siirryttiin 1920-luvulla käyttämään pelkästään toksoidia sisältävää rokotetta. Ramonin vuodesta 1923 käytössä ollut difteriarokote tunnettiin nimellä Anatoxin. Vuodesta 1930 on käytetty Glennyn ja Schmidtin alumiinifosfaattiin imeytettyä puhdistettua toksoidia (Aluminium-Formol-Toxoid), jolla on vain vähän sivuvaikutuksia.
Bela Schick (1877–1967) kehitti vuonna 1913 ihokokeen, jolla voitiin selvittää, onko tutkittavalla elimistössään difteriabakteerin aiheuttamaa antitoksiinia. Kokeessa ruiskutettiin ihoon pieni määrä difteriabakteerin erittämää toksiinia. Jos koe oli positiivinen eli ruiskutuskohtaan ilmaantui viikon kestävä tulehduksellinen punoitus, ei tutkittavalla ollut elimistössään sairauden tai rokotuksen aiheuttamaa antitoksiinia ja hänellä oli tartunnan saadessaan vaara sairastua kurkkumätään. Jos koe oli negatiivinen eli ruiskutuskohtaan ei muodostunut tulehdusreaktiota, tutkittavan antitoksiinin määrä oli niin runsas, että hänellä ei ollut vaaraa sairastua kurkkumätään. Sekä positiiviseen että negatiiviseen reaktioon liittyi virhemahdollisuus juuri saadun tartunnan kohdalla. Koetta voitiin kuitenkin käyttää epidemian uhatessa tartuntariskin ja rokotustarpeen selvittämiseen.
6. Käytännön kurkkumätärokotukset
Suomessa kurkkumätärokote otettiin yleiseen käyttöön lapsilla vuonna 1943 ja vuodesta 1945 rokotukset olivat jo melko kattavia. Sen seurauksena kurkkumätä hävisi maastamme muutamassa vuodessa kokonaan. Viimeiset kolme tautiin kuollutta olivat vuodelta 1956. Vuodesta 1956 alkaen on käytetty yleisesti TPD-kolmoisrokotetta (jäykkäkouristus-hinkuyskä-kurkkumätä -rokotetta). Käytössä on ollut myös kaksoisrokote (hinkuyskä-difteria) sekä nelirokote (tetanus-hinkuyskä-difteria-polio), joista viimemainitusta on luovuttu kokonaan.
Kurkkumätärokotuksen jatkuva ylläpitäminen on edelleen tärkeätä. Ensinnäkin tauti on yhä vaarallinen ja toiseksi se on arvaamaton, koska se voi levitä tartunnankantajien välityksellä, vaikka nämä olisivat rokotettujakin. Rokotusten laiminlyöminen ei välttämättä aiheuta nopeasti laajoja epidemioita, mutta yksilötartunnan vaara rokottamattomilla kasvaa silloin varsin pian. Yksilötartuntojen ehkäisemiseksi lasten rokotuksen kattavuuden tulisikin olla lähimain 100 %. Koska taudin sairastanut, sitä vastaan rokotettu tai muukin terve ihminen voi olla difteriabakteerin kantaja, on rokotus sitäkin tärkeämpää väestön turvaamisen kannalta.
Kurkkumätä -yhdistelmärokote annetaan lapsille 3 kk:n iästä alkaen kolmesti kuukauden välein. Tehosteannokset annetaan 2 ja 6 vuoden iässä, joissakin maissa myös 13 vuoden iässä. Tämä rokotusohjelma antaa suojan ainakin 30 vuoden ikään saakka. Rokotteesta saattaa joskus harvoin olla seurauksena sivuvaikutuksia, lähinnä lämmönnousua ja paikallista kipua, toisinaan yliherkkyysoireita. Reaktioita ilmaantuu eniten yli 10-vuotiailla lapsilla ja aikuisilla, jos aikaisempien rokotusten seurauksena vasta-aineiden määrä heillä on runsas. Sen vuoksi on kehitetty miedompi kurkkumätä-aikuisrokote, jota käytetään vanhemmilla lapsilla ja aikuisilla. Jos aikuisrokotetta ei ole käytettävissä, on aikuisille syytä tehdä ensin koe, joilla voidaan tarkistaa rokotuksen tarve ja sivuvaikutusten riski.
Jos kurkkumätätartunnan riski on merkittävä, on 30 vuotta täyttäneet rokotettava uudelleen, ellei heille ole annettu tehostusrokotetta lähivuosina. Miehet ovat yleensä saaneet tehostusrokotteen asevelvollisuuden aikana. Huonoin suoja on 1940-luvun puolivälin jälkeen syntyneillä naisilla. Venäjälle matkustavien rokottaminen on edelleen aiheellista, sillä siellä on ollut 1990-luvun alusta melko runsaasti kurkkumätään sairastuneita ja tautiin kuolleita. Venäjällä rokotukset on lyöty laimin ja osittain rokotteet ovat olleet heikkolaatuisia. Lisäksi rokotuksia on jätetty ottamatta, koska eräiden esimerkkien perusteella on aivan aiheellisestikin pelätty HIV-tartunnan saamista epästeriilien ruiskujen ja neulojen välityksellä.
Julkaistu osaksi aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1990: 30: 2699. Lisätty ja tarkistettu kesäkuussa 2002. Eräitä kielellisiä tarkistuksia toukokuussa 2007.
Kirjallisuutta:
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.
De Kruif, P.: Mikrobien metsästäjiä. Kuvauksia tutkijoiden taistelusta ihmiskunnan vaarallisimpia vihollisia vastaan. Toinen painos. WSOY. Porvoo 1957.
Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II. Vår tids medicin, Albert Bonniers Förlag, Stockholm. Stockholm 1946.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.
Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar